jos mä nyt päästän irti, putoan lopullisesti

umm no totajoo.. tässä nyt tullu tälläinen väli, ja tulee vastatenkin, koska mulla ei vaan oo vapaata aikaa jota haluaisin käyttää muuhun kuin nukkumiseen ja nyt tän vitun basson opettelemiseen koska olenkin bassotunneilla joista tungetaan bändiin niin nopeasti kun mahdollista enkä osaa edes nuotteja vielä. Joo tosi kiva, eli osaan tässä soitella näitä vapaitakieliä ylös alas, jne mutta muuten mikään muu ei onnistu, ja sitten sen rumpupojan/parin rumpupojan kanssa pitäis soitella sellasta biisiä mitä varmaan kukaan muu kun meijän opet ei oo kuullut koskaan ennen. Joten tää stressaa mua paljonkin.

Toinen asia on se että mua edelleen haukutaan koulussa, okei oon sujut senkanssa, mut siitä et jos ei huvita meikata kouluun jokapäivä ja esittää jotain, saa luvan haukkua rumaksi ja alemmaksi kuin joku muu, ei oikeen kyllä munmielestä pidä paikkaansa. Itse ajattelen että joku joka uskaltaa olla oma itsensä suuren väkijoukon keskellä, on paljon rohkeampi kuin se joka peittää itsensä meikin ja 'ystävien' taakse jokaikinen päivä missä tahansa. En kuulemma voi olla koulussa verkkareissa, teepaidassa ja krokseissa meikittömänä ilman että olen maalaisjuntti tai muuta tälläistä.

Sitten vielä jotain mua piristänyttä, kattelin tässä nyt varmaan neljännen kerran parinpäivän sisään elokuvan Ganes, ketkä ei ole nähnyt on elokuva Hurriganesin ja Remu Aaltosen sekä Häkkisen Cissen ja Järvisen Albertin bändin synnystä, vastoinkäymisestä. Mutta enimmäkseen Remun elämästä, elokuvasta voi saada vähän erikoisen kuvan elämästä, mutta ei se mua ainakaan haitannut. Päärooleissa on Remu = Eero Milonoff, joka on aivan mahtava, komea ja eläytyy rooliinsa täydellisesti, ei yhtään jäykkää hetkeä vaikka jopa pippelihän sielä vilkkuu pariinkin otteeseen, Cisse = Olavi Uusivirta, jonka näyttelysuoritus on myöskin oikein laadukas ja tämäkin herra rohkea, sillä näkyyhän sielä peppua ja jäykkiä kohtauksia ei juuri löydy. Albert = Jussi Nikkilä, jonka suoritus on mahtava, sillä omasta mielestäni Jussi on ehkä hieman komeampi kuin oikea Albert mutta kitaran soitto ja tupakka huulessa ovat kuin Hurriganesin valokuvasta. Täydellistä.
Tähän vielä kuva näistä kolmesta herrasta :) (elokuvassa esiintyy myös mm. Jope Ruonansuu, Kari Hietalahti, Kristiina Elstelä, Tommi Korpela ja Minttu Mustakallio)

Vasemmalta; Olavi Uusivirta = Cisse, Eero Milonoff = Remu, Jussi Nikkilä = Albert

Itse pidän tästä lauseesta, tai no öö,... Sanonnasta jonka 'Remu' Eero sanoo elokuvassa.
"Painu vittuun fuck on" piti sanoa joku toinen juttu, mutta en muista miten se menee.. Se on kuitenkin semmonen syvällisempi jotain tännepäin "Jos autat jotakuta, autat sitä aina, jos annat jollekin jotain, annat sille aina. Jos sun ei täydy kysellä mitään, olet sä, jos vaan kyselet että missä mennään, et oo tyytyväinen itseesi." jotain sinnepäin, kohtaus löytyy Huumetarkastus Scenestä siinä sillalla, jossa kai ekan kerran paljastellaan Milonoffin sukukaluja :D joo mutta nyt, pahaa yötä kaikille.

empäs lopetakaan vielä, kirjoitan vielä yhden asian ja menen sitten nukkumaan ensin laitettuani aamuksi 'valmiiksi' kamat jotka kuitenkin on sikinsokin aamulla. niin ja tamponi, sekin pitäis vielä. =/
No kuitenkin niin se, että pian tulee lunta, pian on talvi, tulee taas kylmä, kaikki kauhea auringonpaiste ja vähään pukeutuminen katoaa, ja saa pukeutua moniin vaatteisiin, kerrastoihin ja suloisiin villasukkiin, olla oma itsensä ja juoda kaakaota lumihangessa. Rakastan talvea, juuri sen kylmyyden ja synkkyyden takia, koska silloin saan olla oma itseni, kun en kesäisin pysy pukeutumaan niinkuin haluaisin. Olisipa aina talvi. Rakastan sitä että voin kaatua mihin haluan, satuttamatta itseäni, ja jäädä makaamaan pehmeään lumeen sulkien silmäni ja olla vain. Rakastan tunnetta kun pehmeä turvallinen lumi ympäröi minut, olen silloin kokonainen.
Niin ja onhan mun synttäritkin talvella.. mutta siinä nyt ei ole mitään hienoa, ei kukaan koskaan arvosta mun synttäreitä, en saa lahjoja, enkä yleensä edes onnitteluita muuten kuin sen takia että ne näkee naamakirjan etusivulta että 'ahaa tolla on synttärit' ja onnittelee ihan vaan ollakseen cooleja.
Ei se ole 'välittämistä'.

Voi vittu, nyt ei enää tarvitse lukea eteempäin jos ei jaksa, koska kirjotan vielä yhden pitkän asian.

Kirjotin tälläisen 'runon' koska mulla oli niin paha olla, ja jotka tietää mun suhteista ja niiden päättymisistä yms, tietää kenestä puhun ja miksi muhun sattuu noin paljon.

Ensin mä olin yksin vailla elämää, vailla iloa.
Sit löysin sut, eikä onnelle näkynyt loppua.
Mun elämä vaikutti täydelliseltä, sä olit tehnyt sen.
Mut koskaan seuraavaa ennustaa pystyny en.
Meil meni hyvin, niin mä luulin.
Mut toista joka suunnast kuulin, yhä silti luulin
Sun mua rakastavan luulin.

Yhdellä tekstarilla sait multa kaiken pois,
ei sitä enää mikään korjata vois.
Mä oon rikki, ja tuun aina olee
Ei kukaan pysty enää mun sydäntä korjaamaan.
Pystyn vieläki maistaa kyyneleet,
vaikkei niitä mun turtuneet kasvot tunne enää.
Sä et tunne sääliä mua kohtaan enkä mä tahtoiskaan,
mut voisit sä silti antaa olettaa et joskus mua rakastitkaan.

Mä tunnen yhä sun huulet mun huulil,
tuulen heiluttamas meijän hiuksii kun istuttiin hiekalla.
Tunnen sun kylmän vartalon sylissäni.
Kuulen sun kuiskaavan että oon sun,
mut mikset sä koskaan sit ollut mun?

Toisin lupasit kun teit,
multa kokonaan sydämen veit.
En mä edes halua sitä takas
voin silti yhä ajatella et joskus olit
mun rakas.

© riina

Katsoin Onision'in (youtube'ttaja) videoita, ja Greg on juuri eronnut seitsemännestä tyttöystävästään Adrianista, ja on hieman pakkomielteinen tätä kohtaan, ja tavallaan tunnen ihan samalla tavalla, vaikka meidän erosta on jo monta kuukautta, yli puolivuotta, ei se muuta sitä tuskaa miksikään, se tuska oikeastaan vaan kasvaa, ja nyt mulla ei edes enää ole ketään jolle siitä puhua. Saan vain itkeä sitä yksin pois, koska en enää voi edes kertoa 'parhaalle ystävälleni' mitään omia asioita ilman että hän vetää kamalat mustasukkaisuus itkupotkuraivarit ja alkaa vittuilla ja mököttää. Eikä se 'kai' ole hänen syynsä, mutta silti, se ahdistaa kun joutuu pitämään asioita sisällä. Näytin tuon runon äidilleni, ja se sanoi että pitäisi tehdä siihen sävel, ja soittaa ja laulaa sitä, niin pääsisi enemmän sitä tuskaa ulos.
Ensimmäinen ihminen joka edes yritti auttaa oikeasti, muut vain haluavat mut pois kertomasta omaa pahaaoloani heille.

Mä itken taas, mä olen säälittävä, mä turvaudun typeriin asioihin ja murehdin mennyttä suhdetta. Mutta mä en voi sille mitään, mä olen vain kerran tuntenut oikeasti rakastuneeni, jossei Aleksia lasketa, koska olin liian pieni, ja sitten se kaikki olikin tyhjää, hän ei ollu koskaan rakastanut mua, eikä edes teeskennellyt mitään meijän välille. Ja jätti mut tekstarilla. Eikö mulla muka ole oikeus olla surullinen ja kaivata sitä? Munmielestä mulla on, ja mä en osaa päästää irti vanhasta. Ei mulla ole mitään muutakaan johon tarttua. Jos mä nyt päästäisin irti, putoiaisin, ei olis enää mitään mihin tarttua, pelkkiä piikkejä pohjalla 'pehmentämässä' mun pudotusta tuskan kuiluun. Mä luultavasti masentuisin taas, harkitsisin ja suunnittelisin itsemurhaani. Enkä mä halua sitä enää. En uudestaan.

Nyt mä menen itkemään itseni uneen, häpee varjoas. Pahaa yötä kaikille, ja suosittelen vakavasti Ganeksen katsomista. Häpee varjoas!